Työikäisten varhaiskuntoutuksella on selkeä merkitys yksilön jaksamiseen ja hyvinvointiin

Terveystieteiden maisterin ja yhteiskuntatieteiden tohtorin Birgitta Ojalan tekemä tutkimus työikäisten varhaiskuntoutuksen vaikuttavuudesta osoitti, että varhainen kuntoutus tuo hyötyä yksilölle, joka osallistuu varhaiskuntoutukseen. Yksilön saavuttama hyöty voi heijastaa myönteisiä vaikutuksia myös työyhteisöön ja perheelle.

Tutkimus kohdistui Tampereen kaupungin työntekijöiden uudenlaiseen varhaiskuntoutusinterventioon ja sen tuloksiin yhdeksän kuukauden seuranta-aikana. Interventio on toteutettu lähellä kotia ja työtä, tukien elämäntapamuutosten jatkuvuutta ja oppimista omassa arjessa. Tutkimukseen liittyvät kuntoutuspäivät kustansi työnantaja. Työntekijät saivat kuntoutuspäivien ajalta menetettyjen palkkakustannusten sijasta KELA maksamaa kuntoutusrahaa.

Kuntoutus eli interventio-ohjelma sisälsi kahdeksan kokoontumispäivää. Kuntoutuksen tarkoituksena oli ylläpitää ja edistää osallistujien työkykyä ja mahdollisuuksia toimia ja pysyä työelämässä. Kokoontumispäivät olivat kahden viikon välein ja seuranta toteutui yhdeksän kuukauden kuluttua ohjelman alkamisesta. Osallistujien keski-ikä oli 49,9 vuotta (vaihdellen 21–64 vuoden välillä). Osallistujista 80% oli naisia ja 20% miehiä. Tampereen kaupungin työntekijöistä oli naisia 75 % (2014). Osallistujat edustivat eri ammatti- ja tuotantoaloja.

Naisten kohdalla eniten oli edustettuna terveydenhuoltoala (37,3 %) ja miehillä edustetut alat olivat pääosin rakennusala tai kuljetusala (70,4%).  Aineisto kerättiin interventioon osallistuneilta henkilöiltä ja vertailuryhmän jäseniltä ajanjaksona 2011–2014. Molemmat ryhmät vastasivat kaikkiin kyselylomakkeisiin samanaikaisesti intervention alussa sekä lopussa. Vertailuryhmä ei osallistunut seuranta-aikana interventioon. Vertailuryhmään osallistuneet henkilöt olivat samasta ammatillisesta yksiköstä kuin interventioryhmä.

Interventio toteutettiin uudella tavalla ja kiinnostuksen kohteena oli vaikuttaako tämä uusi palvelukokonaisuus osallistujien työkykyyn. Tulosmittareina tutkimuksessa käytettiin vakiintuneita mittareita ja fyysisen suorituskyvyn testejä. Koettua työkykyä mitattiin työkyky indeksikyselyllä (TKI), elämänlaatua mitattiin elämänlaatumittarilla RAND 36, työuupumusta arvioitiin Bergen Burnout 15 -mittarilla ja työn imua Utrecht Work  Engagement -pisteillä, UWES-mittarilla.

Fyysistä suorituskykyä mitattiin toiminnallisilla toisto- ja suoritustesteillä ja maksimaalista hapenottokykyä arvioitiin sub-maksimaalisella ergometritestillä. Fyysisen suorituskyvyn testejä ei tehty käytännön syistä vertailuryhmän henkilöille. Fyysisen suorituskyvyn tuloksia verrattiin kuntoutujan omiin aikaisempiin mittaustuloksiin. Lopullinen tutkimusaineisto sisälsi ne vastaajat, joilta oli käytettävissä kattavat vastaukset, 446 kuntoutujaa ja 116 verrokkia. Aineistoa ei ole satunnaistettu, sillä arkityön sujuminen tuli myös varmistaa yhdeksän kuukautta kestäneen palveluprosessin aikana. Tutkimus sisältää aineiston kvasikokeellisen tarkastelun.

Tutkimukseen käsitteet ovat laajoja ja moniulotteisia, kuten työkyky ja kuntoutus. Henkilön työkyky rakentuu muuttuvista fyysisistä ja psyykkisistä voimavaroista, sekä muuttuvan työn vaatimusten välisestä yhteydestä. Työkyky ei ole siis vain yksilöön liittyvä ominaisuus. Terveys ja toimintakyky ovat työkyvyn perusta ja siihen liittyy myös työhön kohdistuvat asenteet ja ammattitaito. Esimerkiksi ihmisen fyysiset voimavarat usein heikkenevät iän myötä, kun taas osaamisen ja ammattitaito voivat olla parhaimmassa vaiheessa.

Työkykyä arvioitaessa huomioidaan henkilön fyysinen ja psyykkinen toiminta- ja työkyky suhteessa omaan työhönsä tai tarjolla oleviin mahdollisiin muihin tehtäviin. Työkykyä tukee mielekäs ja sopivan haasteellinen työ hyvin toimivassa organisaatiossa. Työhyvinvointi liittyy työhön, johtaminen, työyhteisö ja työolosuhteet ovat keskeisessä roolissa. Toimintaympäristö, lähiyhteisö ja perhe ovat myös merkittävässä roolissa työkyvyn näkökulmasta. Työssä pysymiseen ja työhön paluuseen liittyy monenlaisia estäviä ja mahdollistavia
tekijöitä.

Interventioryhmän ohjelma perustui kognitiivisbehavioraaliseen teoriaan (CBT), missä toiminta on tavoiteorientoitunutta ja käytännönläheistä. Malli tarkastelee automaattisia ajattelutapoja ja niiden merkitystä omalle hyvinvoinnille. Ohjelma mahdollistaa omien ajattelutapojen ja käyttäytymismallien tunnistamisen. Mikäli oma ajattelumalli on esteenä muutokselle tai hyvinvoinnille, on ajattelumallia hyvä tarkistaa, ja tarvittaessa muuttaa. Ajattelun ja toiminnan muutos muuttaa myös tilanteeseen liittyviä tunteita. On todettu, että negatiivisten automaattisten ajatusten tunnistaminen, auttaa luopumaan negatiivisista ajatuksista, sekä auttaa löytämään ongelmille ratkaisuja. CBT:n mukaan itse tapahtuma ei aina ole ongelman syynä vaan tapahtumalle antamamme merkitys, mikä muodostuu ajattelumme kautta.

Kuntoutusryhmän tulokset kohenivat kaikilla osa-alueilla toisin kuin vertailuryhmän. Työkykyindeksi kasvoi interventioryhmässä ja väheni samanaikaisesti kontrolliryhmässä. Rand 36:n ryhmien väliset muutokset psykososiaalisessa toiminnassa olivat tilastollisesti merkitseviä. Kaikkien yksittäisten muuttujien arvot BBI 15- ja UWES-mittareissa olivat parantuneet seurantamittauksessa, vaikka ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa.

UWES-mittarin osalta vastaavaa kehitystä tapahtui myös vertailuryhmässä. Kaikki ikäryhmät paransivat VO2max-pisteitään seurantajakson aikana. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että työkykyä voidaan parantaa CBT-intervention avulla, kun sitä tarjotaan oikea-aikaisesti, osallistujat ovat motivoituneita, ja he osallistuvat sitoutuneesti koko ryhmäprosessiin liittyvään ohjelmaan.

Tutkimus perustui deduktiiviseen päättelyyn ja kvantitatiiviseen tutkimusmetodologiaan. Tutkimustuloksista on julkaistu neljä artikkelia kansainvälisissä tieteellisissä julkaisuissa.

Väitöskirjan voi lukea kokonaisuudessaan: http://tampub.uta.fi/handle/10024/105044

Terveystieteiden maisteri ja yhteiskuntatieteiden tohtori Birgitta Ojala.

Comments are closed.